Udelleen kotona, vai onkos tää jo kolmas kerta...

Joskus kun asiat lähtevät rullaamaan, niin ne rullaavat niinkin paljon, että välillä täytyy vain luottaa muihin ja heidän tekemiin päätöksiin ja antaa pyörän pyörähtää taasen isommalla vauhdilla eteenpäin. Tässä rullauksessa ollaan nyt menty viimeiset viikot ja ongelma on se, kun työpaikallakin minuu tarvitaan...

Kävin asuntonäytössä heti PK- seudulle palattuani. Läksin näyttöön sillä mielein, että jostain on pakko alottaa ja vaikka budjetti näkyisi paukkuvan paljonkin yli kämpän kokoon suhden, käyn tämän herkkupalan katsomassa. Ai herranen aika!!! Kun astuin asuntoon sisään ja vastapäinen seinä otti minut merimaisemineen haltuunsa, tunsin olevani taivaassa. Se väljyys ja se tunne, miten paikassa saattoi hengittää. Jotain aivan uskomatonta!

Pankissa neuvottelut sujuivat kovin sukkelasti. Ei siinä ollut sen isompia muutoksia lainajutuissa, sillä edellinen asunto oli ollut muutenkin nimissäni. Se kävi kuin kävikin toivomaani hintaan kaupan ja helpotti osaltaan uuden HELMENI haltuunottoa.

Nää asuntonäyttöihin valmistautumiset ja muut sen sellaiset annoin vieraisiin käsiin. Rukoilin ammattilaisen osaavan hommansa. Sit siinä vaiheessa, kun joka puolelta alko kuulua hyviä uutisia, menetin jo hetkellisesti luottoni ammattilaisiin. Mielessäni syytin heti vain rahan perässä juoksevina paskanpuhujina ja takinkääntäjinä. Juu, anteeksi Tepa ja Allu, tekin tätä luette. :-D
Mut te tunnette minut onneksi aivan tarpeeksi kauan ja tiedätte missä mennään.

En ole vielä ihan varma, onko tämä kupla jossain vaiheessa puhkeamassa. Nyt jaksan juuri ja juuri uskoa edessäni näkyviin pankin faktahommiin ja eilen ulko- oveeni ilmestyneeseen omaa sukunimeäni muistuttavaan kirjanyhdistelmään.

Oliko se kaikki näin helppoa?! Miksi kukaan ei aikaisemmin kertonut mulle? Tyhmii olette kaikki!!!

Juu ei, ei ollut kaikki helppoo. Kuten ymmärsitte tämä teksti oli sellainen 10 min oksennus ilman minkäänlaisia tunteita ja syvempiä ajatuksia. Totta puhuen... Niihin en edes kykene just nyt.

Mutta me näämme vielä. Pus teille kaikille ♥ Lähetän merenmakuisia terveisiä.

Koti

Huh, huh, onpahan menoa. Ihan tosissani haluan kirjata tuntojani ja ajatuksiani blogiin, mutta tällä hetkellä tapahtuu sen verran paljon, että aika on enemmän kuin kortilla.

Viikonloppuna palasin lopulta stadiin. Jännitti, millainen vastaanotto täällä on. Avokki oli pitänyt kämpästä ja kasveista hyvää huolta. Ajattelin rakkaiden viherkasvieni olevan enää vain muistoja vihreistä ja vehreistä ajoistaan. Tiesin avokin olleen päiväkausia purjehtimassa ja kämpän oman onnensa nojassa. Hänpä olikin vinkannut naapurille, että voisivat kontrollikäynneillään tsekata kasvien kuivuustilanteen. Kelpomiehen siitä joku vielä saa! ;-) Voin kirjoittaa suosituksiin hänen ymmärtävän viherkasvien päälle.

Allekirjoittanut oli sen verran kiireinen omine juttuineen, että ehdimme istahtaa saman pöydän ääreen vasta eilen. Tyhjensimme kannullisen teetä ja puimme asioita. Tällä kerralla vähemmän emotionaalisesti ja keskittyen yhteisen omaisuuden sekä asuntojärjestelyiden jakamiseen. Luulemme kykenevämme asumaan yhdessä siihen saakka, kunnes asuntojärjestelyt ovat kummankin puolelta järjestyksessä. Avokki muutti jo viikonloppuna vierashuoneeseen. Kieltämättä sydänalaa kouraisi hänen tullessa illalla makuuhuoneeni ovelle toivottamaan hyvää yötä ja kauniita unia. Näihin hetkiin on nyt totuttava. Niitä tulee vielä oleman.

Loma loppuu täällä viikolla ja tuntuu itseasiassa oikein hyvältä mennä töihin. Ensi viikosta alkaen perehdytän uutta kollegaa talon tavoille. Siinä samalla tulee aina mietittyä omia työtapoja ja osittain jopa kyseenalaistettua niitä. Uudet työntekijät tuovat mukaanaan uusia tuulia ja ovat kovin tervetulleita. Toivon kykeneväni välittämään positiivisen kuvan työyhteisöstämme ja tekemään uuden työntekijän sopeutumisen helpoksi.

At home again

Melkein kotona. Palasin reissusta takaisin veljelleni. Olo on vielä kuin avaruudesta tänne tipahtaneella. Loma taisi siis tehdä tehtävänsä.

Nämä edeltäneet 10 päivää olen antanut elämän kuljettaa. En tehnyt päivilleni minkäänlaisia suunnitelmia. Elin ilman kelloa ja aikatauluja. Menin nukkumaan kun siltä tuntui ja heräsin, kun tunsin itseni virkeäksi. En muista, olenko koskaan aikasemmin tuntenut itseäni näin levänneeksi.
Ihan huikea olotila!

Epäilemättä tämä on lähitulevaisuudelle tarpeen. Eipä sillä, Helsingin pää on ollut viime päivät hyvin hiljaa ja suorastaan kohtaloonsa alistuneen oloinen. On kertonut toivovansa, että mietin eroa vielä.
Kerroin jo hänelle miettineeni lähes koko viimeisen 1,5 vuotta eroa. Alkuun satunnaisesti, sittemmin jo melkein päivittäin. En ole ihminen, joka syöksyy näin isoihin päätöksiin suin päin. Tiedänhän minä eron sattuvan meihin molempiin. Jos se olisi helppoa, olisin lähtenyt jo ajat sitten. Minullakin on tunteet. Minä olen myös rakastanut tätä miestä ja rakasta edelleenkin sitä yhtä osaa hänessä. Valitettavasti siihen kokonaispakettiin kuuluu yksi sellainen osa, jolle ei ole tilaa meidän yhteisessä elämässä. Se on käynyt selväksi.

Kiinteistövälittäjä oli yhteydessä lomani aikana ja hänellä on muutama kiinnostava kohde. Sovimme olevamme yhteyksissä kunhan palaan lomalta takaisin. Jossain mieleni sopukoissa kuplii hienoinen iloinen odotus muutosta ja ihan oman asunnon sisustamisesta. Kunhan saan kaikki suhdesotkut taakseni ja surutyön alkuun, olen varma, että tästä tulee vielä hyvä juttu.
Muistuttakaa minua tästä, jos/kun jossain vaiheessa aikoo epätoivo ottaa vallan.

Eilen ajelin työpaikan kautta. Piipahdin siellä kahvilla ja vein vähän Espanjan tuomisia kahvipöytään. Siellä oli niin kiva tunnelma, että tuli jo vähän ikävä töihin. Minua on siunattu upeilla työkavereilla.

RADIOHILJAISUUTTA

Moni on varmasti aavistanutkin, että hiljaisuuden syynä on matka. Tälläkin kertaa asiat saivat aivan yllättävän käänteen ja sitä myöten kaikki järjestyi ilman minkäänlaisia lentojen ja hotellien sumplimisia.

Palaan blogini pariin kunhan olen takaisin Suomessa.

See you ♥

Puhelu

Helsingissä oli sitten herätty väärällä jalalla tai joku oli kussut toisen muroihin. Aamupäivällä sain puhelun ja ensimmäisen "Moin" kuultuani tiesin, että tästä puhelusta ei tule ainakaan miellyttävä. Ei edes kohtalainen.

En juuri ehtinyt tervehdykseensä vastata, kun räyhääminen ja huorittelu alkoi. Sanoin jo, ettei minulla ole minkäänlaisia aikeita kuunnella tätä samaa. Joko se loppuu nyt heti tai puhelu loppuu. Muita vaihtoehtoja ei ole. Piste. Pari minuuttia keskustelua kohtuullisen normaaliin äänensävyyn, kunnes pääsimme taas toisille taajuuksille. Totesin, ettei hän ilmeisesti ymmärtänyt kuulemaansa ja huoraamassa en ole edelleenkään. Sen jälkeen tämän ihmisen puhelut muuttuivat äänettömiksi. Sen verran hän on jo oppinut, ettei enää soittele koko veljen perhettä läpi siinä toivossa, että saa minut sitä kautta puhelimeen. Vanhakin koira voi oppia uusia temppuja, kun aikansa kokeilee.

Teille ei varmasti tarvitse erikseen mainita, että aamullinen puhelu oli ihan paikallaan vahvistamaan päätöstäni. Onhan se vähän skitsoa, että näiden puhelujen jälkeen ikään kuin lasken maaleja hyväkseni (eron hyväksi). Jokaikinen tälläinen puhelu tuo yhden pointsin lisää eroa puoltavaan maaliin. Maali onkin jo niin täynnä, ettei lisää sovi. Edelleen: Ainut tie parempaan on E R O.

Päätöksestäni olen varma, mutta kipeää se tekee silti. Kyseessä on kuitenkin ihminen, jonka kanssa olen jakanut viimeiset reilut neljä vuotta. Olen rakastanut häntä enemmän, kuin ketään muuta koskaan aikaisemmin. En edes tiedä, pystynkö enää koskaan kenenkään toisen kanssa kokemaan samanlaista rakkaudentunnetta, kuin hänen kanssaan. Se sattuu helvetin kovaa. Mutta niin sattuvat jatkuva epäily, perättömät syytteet ja huorittelutkin. Olisi edes perää, mutta kun ei ole. Ei minua kiinnostanut kukaan muu. Sosiaalisena ihmisenä nyt vain ajottain on moikattava myös miespuolisia ihmisiä ja naapurin kanssa vaihdettava jopa sana tai toinen. Se on opittu, että järjellä tässä ei edetä mihinkään. Ja ellei toinen osapuoli tiedosta sairaalloista ajatusmalliaan, minä en voi häntä auttaa saati muuttaa. Jäljelle jää enää se, että muutan asiat omalta kohdaltani. Koska en ole valmis kärsimään yhtään enempää, erolle ei ole vaihtoehtoja.

Lomareissun suhteen jatkan katselua, mutta nyt on prioriteetti kämpällä. Muutama varteenotettava kohde löytyi ja odottelen enää saavani lisätietoa niiden näytöistä.

Reissuun?

Olen katsellut muiden bloggareiden reissukuvia ja huokaillut kaipailevasti esim. Tiian kuvia ihaillessani. Rhodos ja Kreikka ovat jo ajat sitten vieneet sydämeni. Santorini on huumannut huikeilla näköaloillaan ja auringonlaskuillaan. Keski- Eurooppa houkuttelisi myös vehreydellään ja vuoristoillaan. Mietinkin, miksi en lähtisi tarkastamaan lomatarjontaa. Voisin lähteä yksin ja nauttia juuri siitä, mikä tuntuu minulle kullakin hetkellä hyvältä. On maita, jonne en yksin naisena välttämättä haluaisi lähteä, mutta Kreikka ja Keski- Euroopan maat (Sveitsi, Saksa ja Itävalta) eivät kuulu niihin.

Viikko Suomen rajojen ulkopuolella ei ehkä olisi haitaksi tässä tilanteessa. Lisää välimatkaa näihin parisuhdeongelmiin. Vai onko se pakenemista? Mitä kauempana olen, sitä vaikeampi minuun on päästä "käsiksi". Ehkä se onkin alitajuista pelkoa ja eskapismia.
Toisaalta, vaikka sitä olisikin, onko sillä tässä vaiheessa väliä? Mahdollisesti taas analysoin tekemisiäni ja menemisiäni aivan liikaa. Juuri kun olin viikonloppuna kiitellyt itseäni spontaanisuudesta "festareiden" kanssa. Yleensä olen kovin nihkeä lähtemään spontaanisti minnekään. Jostain syystä lasten kanssa se tuntui ihan luonnolliselta.

Muutamia matkakohteita olen aamukahvia nauttiessani mielessäni pyöritellyt. Wien houkuttelisi kaupunkikohteena. Kreikassa Halkidin niemimaalla oli tarjolla ihana hotelli täysihoitoineen kaikkineen. Luksusrantaloma ei olisi sekään huono vaihtoehto. Münchenissä olisi ystävä, jonka tiedän ilahtuvan aina vierailuistani. München on valloittava kaupunki ja tarjoaisi monenlaista aktivitteettia kesälomailijalle. Tällä lomalla en ehkä kuitenkaan jaksaisi ja haluaisi joutua puimaan parisuhdeasioitani ystäväni kanssa. Kyllä hän ymmärtää, ei se ole siitä kiinni. Mutta itse en halua käyttää liikaa aikaa siihen. Tämä ensimmäinen viikko broidin kanssa riittää. Hän on samalla ihminen, joka pystyy auttamaan minua tässä tilanteessa eniten. Eivät ne asiat siitä miksikään muutu, vaikka kelaisin niitä kymmenen eri ihmisen kanssa.

Lomavaihtoehtojen lisäksi olen selannut myös asuntotarjontaa ja tehnyt laskelmia sen suhteen, mikä pysyy kohtuullisuuden nimissä. Tarjolla on tietysti vaikka minkälaista lukaalia. Haluan kuitenkin pitää jalat maassa. Mieluummin ostan jonkin pienemmän asunnon esimerkiksi rivarista. Parveke tai pieni puutarha on ihan MUST. Niistä en tingi. Neliömäärän ei tarvitse olla valtava, kunhan tilat on suunniteltu järkevästi. Hukkatilasta en halua maksaa.
Kyllähän tämä jo ihan työstä alkaa käymään, kun tuntitolkulla selailen netissä tarjontaa. En muuten saata ymmärtää, miten joku vapaaehtoisesti tekee työtä, jossa tuijottaa ruutua vähintään kahdeksan tuntia. Tuntuu minusta ihan käsittämättömän rankalle.

Telttailua

Eilen iltapäivällä lähdimme "festareille". Pakkasimme eväät, retkikeittimen, pari lautapeliä ja teltan mukaamme. Ajoimme veljeni metsän keskellä olevalle piilopirtille, jonka pihaan pystytimme teltan.
Matkassa mukana olivat lisäkseni veljen muksut ja koira. Vanhemmat saivat viettää eilisen illan ihan keskenään. Ei nyt niin kauheesti huolettanut, josko keksivät tekemistä. Kielsimme heitä tekemästä mitään töitä ja määräsimme (lääkärinmääräys) iltaansa herkuttelua ja hemmottelua. Reseptin noudattamisen varmistimme ojentamalla heille herkkukorin ja punkku- sekä skumppapullon.

Kyllähän siinä muutama ruma sana oli päästä, kun teltan kanssa sähelsimme. En ollut kyseistä kapinetta koskaan koonnut, enkä oikein tiennyt, miltä sen tulee näyttää valmiina. Jos olisin haka näissä asioissa, olisin aikoinaan valinnut toisen alan ihmisten auttamisen sijasta. Ihmiset ovat monimutkaisia nekin, mutta niiden kanssa on helpompaa, kuin joustamattomien keppien ja kankaiden kanssa. Tulipa siinä samalla huomattua, ettei kymppivuotiaan neuvoja pidä vähätellä.

Teltta saatiin pystyyn ja festarimme saattoivat alkaa. Bose hoiti musiikkihommat ja hyvin ne hoitikin. Kapine oli ensimmäistä kertaa käytössäni. Lapset nauttivat ilmiselvästi telttailusta ja niin nautti allekirjoittanutkin. Puskapissalla käynti on ainut asia, johon en ole koskaan ehtinyt ihastumaan ja ihan yhtä hankalalle se osoittautui edelleenkin. Ikä ei ole tuonut asiaan helpotusta.

Tänään iltapäivällä meitä retkeläisiä odotti valmis ruokapöytä. Uusia perunoita, silliä ja valkokastiketta. Kyllä ihminen voi tulla onnelliseksi näistä kolmesta ruokatarvikkeesta.

Helsingin mies on käyttäytynt ihmeen rauhallisesti. En tiedä enteileekö tämä hyvää vai huonoa. Lasken huonon varaan, niin ei tarvitse pettyä. Ystäväni kysyi, joko olen estänyt hänet naamakirjassa ja Whatsappissa. Tässä on yksi asia, jota en meidän aikuisten keskuudessa oikein ymmärrä. Miksi ihmeessä estää ketään??!! Se antaa minusta hirveän nolon vaikutelman ja tulee tunne, että minä haluan asettua toisen yläpuolelle olemalla tavoittamaton. Laitan Whatsappin keskustelun äänettömäksi, jos se häiritsee, enkä lue viestejä, jotka eivät ole toivottuja. Sama pätee muuhunkin kommunikaatioon. Mielestäni aikuisten täytyy osata hoitaa asiat muulla tavoin kuin jakelemalla estoja. Se kuuluu teiniangstaajien toimintamalleihin. Estäminen ei anna mahdollisuutta edes yrittää selvittää juttuja. En siis tule tulevaisuudessakaan estämään avokkia miltään listalta. Jos tilaisuus riistäytyy täysin käsistä, se on poliisin/tuomarin tehtävä päättää lähestymiskiellosta ja sen laajuudesta. En usko, että niin koviin toimenpiteisiin tulee tarvetta.

Nyt tämä nainen lähtee iltapesulle ja nauttimaan ylellisyydestä nimeltä vessanpönttö. Sen jälkeen iltatee terassilla ja kirjan kanssa peittojen alle.