Viides lomapäivä on meneillään. Mieli on synkkä ja itku kuristaa kurkkussa. Taas se tapahtui. Kyyneleet pyrkivät väkisin ulos ajatellessani sitä kaikkea mukavaa, mitä tälle ensimmäiselle lomaviikolleni oli suunniteltu.
Mitä sain? Sain osakseni riitelyä, sättimistä, mustasukkaisuutta, henkistä väkivaltaa, muutaman mustelman, huorittelua ja pohjattoman ahdistuksen.
Mitä niin pahaa olen tehnyt, että tämän ansaitsen osakseni?
Tiedänhän minä, että riitaan tarvitaan kaksi osapuolta. Sanotaan, ettei kukaan yksin riitele. Totta ainakin toinen puoli. Entäs tilanne, joka alkaa viimeisimmän lailla? "Miksi tuijotit sen (naapuri) perään noin pitkään? Oletko pannut sitäkin? Tuonko kanssa oli mökillä?" Päälle huorittelua ja alistamista. Taas kerran päätin tämän olleen viimeisen kerran. Monesko kerta viimeisten kolmen vuoden aikana? Liian mones. Ei niitä jaksa laskea. En taida enää itsekään uskoa sanoihini.
Huomenna pakkaan kassini ja lähden koiran kanssa veljeni luo maalle. En vastaa puhelimeen, enkä kerro missä olen. Ei tuo sitä kuitenkaan usko. Varmasti olen naapurin äijän kanssa panemassa, vaikka naapuri ajaisi puutarhassaan nurmea. Sairaalloinen mustasukkaisuus saa asiat vääristymään absurdeihin mittasuhteisiin.
Tulevaa viikkoa en anna kenenkään pilata. Myös minulla on oikeus nauttia edes muutamasta lomapäivästä. Isoveljen luona on hyvä olla. Isoveli ymmärtää. Hän kuuntelee ja lohduttaa. Hän ymmärtää olla tuputtamatta "hyvää tarkoittavia" neuvoja. Rutistaa lämpimään kainaloonsa ja muistuttaa, että saan tulla heille heti, kun olen valmis lähtemään. Hän tulee hakemaan. Ajaa vaikka yöllä tarvittavat 274 km edestakaisin. On hän sen kertaalleen tehnytkin. Hän soitti myös poliisit paikalle, kun en itse järkytykseltäni sitä tajunnut.
Kertokaa minulle, missä on se nappi, jota painamalla pääsen siihen ihanaan rakkautta pursuavaan parisuhteeseen, jossa olin vielä neljä vuotta sitten. Ovessamme oleva nimikyltti kyllä kertoo avopuolison olevan saman. Muuten sitä tuskin uskoisin. Vai onko vika sittenkin minussa? Ehkä olenkin ansainnut tämän kaiken? Kerta toisensa jälkeen koen kerääväni minuuteni paloja. Kerta toisensa jälkeen ne tuntuvat leviävän laajemmalle alueelle. On kuin keräisi palapeliä, jonka uskoo juuri saaneensa kokoon, kunnes viimeinen pala ei enää mahdukaan. Ihmismieli on uskomattoman sitkeä, mutta missä vaiheessa kamelinselkä katkeaa?
"Kaikki se kestää..."
Kestääkö ihan oikeasti?
Olen joskus kauan kauan sitten ollut samankaltaisessa tilanteessa ja tiedän, että hyvää tarkoittavat neuvot eivät auta. Sitä lähtee just vasta sitten kun on itse siihen valmis. Voimia siihen asti <3
VastaaPoistaKiitos Marjaana. ♥
PoistaNämä tunteet voi luultavasti ymmärtää vasta sen jälkeen kun on käynyt itse saman läpi. Neuvot annetaan hyvällä, mutta niistä seuraa ärsyyntyminen. Ei tässä tyhmiä olla. Kyseessä on kahden aikuisen elämä ja tunteet. Eikä tietääkseni ole väärin toivoa parempaa tulevaisuutta. Jonain päivinä siihen uskon tosissaan. Jonain päivinä se tuntuu yhtä kaukaiselta kuin Pluto maasta.
Toisen ihmisen teot ovat hänen tekemiä, ei sinun tekemiäsi. En osaa kuin lähettää virtuaalihalauksen ja toivoa, että pidät itsestäsi huolta ❤️ Hyvä että pääset veljesi luokse.
VastaaPoistaSitä yritän aina muistaa, että olen vastuussa vain omista teoistani. Hyvässä ja pahassa.
PoistaYritän pitää itsestäni huolta ja veljen luona minun on aina hyvä olla. Siellä on elämää ja siellä on hyväsydämisiä ihmisiä.
Kiitos myös sinulle, Birgitta. ♥
Sinun vain pitää tehdä se päätös, että lähdet. Kukaan ei voi päättää puolestasi. Tsemppiä, toivottavasti kaikki sujuu hyvin!
VastaaPoistaPäätös on todellakin vain minun tehtävissä. Sitä ei voi kukaan muu puolestani tehdä. Keskitän kaiken energiani voimaantumiseen ja mietin sen jälkeen rationaalisesti asioiden järjestämistä. Suunnitelma A on olemassa. Turvallisuudenhakuisuuteni vaatii vielä suunnitelma B:n laatimista.
PoistaKiitos Outi ♥