Koskaan en ole tuntenut itseäni sisimmässäni maalaiseksi. Päinvastoin, pienet paikat ovat ahdistaneet. Ne sinut läpikotaisin tutkivat ja kaikkitietävät katseet. Kaupan kassa, jolla on tamponikokosi ja aamupalamurosi ulkomuistissa. Naapureit, joita ei pääse pakoon minkään normaaliksi käsitettävän käytöksen nimissä. Minä sovin maalaismaisemaan yhtä hyvin, kuin käpy mannapuuroon. Yhtälö on mahdoton.
Maalla kuitenkin ollaan ja huomaan pystyväni hengittämään. Kykenen vihdoinkin vetämään keuhkot täyteen ilmaan ja olemaan ilman pelkoa, että mikä hetki tai sana tahansa laukaisee katastrofin.
Hengittelen syvään, vaikka sikalan haju on viedä tajun. Kaikkeen tottuu, vakuuttelee isoveli.
Väärin. Kaikkeen EI totu, eikä tarvitsekaan tottua. Ei ainakaan sikalan hajuun.
Isoveli on aarre. Vaimollaan on ollut onnea. Siinä on vakka kantensa löytänyt. Rouva on vähintäänkin yhtä herttainen. On upeaa nähdä, miten pariskunta vielä 18 vuoden jälkeenkin kohtelee toisiaan täynnä rakkautta. Sen näkee eleistä ja kuulee puheensävystä. Lapset ovat etuoikeutettuja saadessaan kasvaa tässä ympäristössä. Heistäkin huokuu tasapainoisuus ja onni. Kohdelkoot maailma ja universumi heitä hyvin.
Puhelin on soinut ja Whatsapp laulanut. Tänään ei ollut oikea aika vastata. Huomenna päivä uusi.
Mie en koe maalla asumista noin... ehkä mua naapurit kyttää ja pitää pöljänä, mutta en tiedä siitä mitään. Ei ne ikinä tule lähelle, että kokisin tarvetta päästä pakoon. Pakoon kyllä pääsee helposti, kun menee koirien kanssa metsään, siellä voi kulkea polkuja pitkin kilometrikaupalla ilman, että kukaan tulee vastaan.
VastaaPoistaMutta ei täällä ole enää sikalaakaan. Hevosia jossain. Ehkä pidän itseäni niin mitättömänä ihmisenä, etten ajattele edes kaupan kassan huomaavan ostoksiani, saati ajattelevan niitä. Näkymättömänä, niin ettei muut huomaa kuin toppahousujen kahinaa...?
Kohta kaksikymmentä vuotta asunut tässä, enkä ole juuri missään tekemisissä naapureiden kanssa. En edes kaikkien nimiä tiedä, jos ei lue postilaatikossa.
Kotona odottavasta henkilöstä vain tällainen huomio: "Paranoidiset henkilöt ovat tavallisesti sairaalloisen mustasukkaisia. Heillä on aiheettomia epäilyksiä puolisonsa uskollisuudesta ja luotettavuudesta johon on vähän tai ei lainkaan todisteita. He saattavat yrittää kerätä tavallisia ja aihetodisteita todistaakseen uskomuksensa. Välttääkseen petetyksi tulemisen he yrittävät saada intiimit suhteet täydelliseen valvontaansa, jatkuvasti kyselemällä ja vaatimalla tietää puolisoidensa olinpaikkaa ja siellä olemisen tarkoitusta." (Lainaus on täältä: http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/paranoidinen.html )
Jo vain. Linkkisi teksti kuvaa oikein hyvin kotona odottavaa hlöä. Valitettavasti.
PoistaTervettä toi ei voi olla. Mistäs sitten apu, kun ei itse huomaa reagoivansa liiotellusti? Sen kun tietäisi. Minä ihmettelen sitä, miten hän saattoi muuttua noin radikaalisti. Suhteemme alkuaikoina hän oli ihan toinen mies.
Hyvin kärjistetysti minä tuosta maalaiselosta kirjoitin. Itse asiassa olen sitä mieltä, ettei Suomessa ole varsinaisia kaupunkeja. Stadikin on ihan kylä. Synnyin ja elin elämäni ensimmäiset 10 vuotta Rio de Janeirossa. Helsinki tuntui sen jälkeen kovin pieneltä. Kyllä stadissakin osataan kyylätä naapureita. Joskus paremmin kuin maalla. Eihän se noin mustavalkoista ole. Vedin ronskisti mutkat suoraksi.
Jos se on hiljalleen kehittynyt, niin hiljalleen varmaan paheneekin. Voi iskeä vaikka se skitsofrenia.
PoistaEipä tässä enää skitsofreniakaan yllättäisi. Voisi olla pelastus, sillä silloinhan olisi sairaus, jota hoitaa ja selitys toiminnalleen.
PoistaMulla on kokemusta pienistä maalaiskylistä ja vaikka ei tämä nykyinenkään mikän hirmu iso ole, niin nuo entiset, parin tuhannen asukkaan kylät on aika ahdistavia paikkoja. Mitään uutta ei tapahdu, kaikki tuntevat toisensa ja tietävät naapurien asiat paremmin kuin omansa mutta kun osaa sulkea itsensä tuon kaiken ulkopuolelle, niin asuminen maalla on ihan ok.
VastaaPoistaHyviäkin puolia nimittäin löytyy mutta henk.koht. en aio palata enää koskaan kotikuntaani tai siis siihen, missä vietin vajaa parikymmentä ensimmäistä vuotta.
Niin, jo voin kai laittaa tämän sun blogin julkiselle lukulistalleni eli Talagh Malar'iin?
Ei minustakaan olis ihan tuppukyliin asumaan. Elämää täytyy olla ympärillä, muutoin koen näivettyväni paikoilleen. En vain jaksaisi enkä haluaisi joutua aina ajamaan kymmeniä kilometrejä päästäkseni vaikka nyt sit etniseen ruokapaikkaan syömään.
PoistaMetsiä minä kyllä rakastan. Onneksi niitä löytyy Helsingistä ja ihan kaupungin kupeesta. Meri on myös aikas must. ♥
Onneks meille kaikille löytyy vielä se oma plänttimme, missä asua. Minä kaupungissa, joku muu maalla.
Olisi kunnia päästä lukulistallesi. Kiitos!